torstai 18. tammikuuta 2018

Uusien tuulien aika

Luet parhaillaan todennäköisesti Asperger-syndroomaisen sielun viimeistä kirjoitusta. Aionko siis lopettaa bloggaamisen? En suinkaan. Olen vain aloittanut uuden blogin; Omalaatuinen autismi. Klikkaa ja käy katsomassa.

Mikä tämä uusi blogi -homma nyt sitten oikein on? Autimsikirjon kokemusasiantuntijaksi valmistuminen 7. lokakuuta innosti minua aloittamaan uuden blogin. Uudistusta kaipasin muun muassa sanavarastooni. Erilliset diagnoosit, Aspergerin oireyhtymä, autismi, epätyypillinen autismi, disintegratiivinen kehityshäiriö ja Rettin oireyhtymä yhdistyvät Suomessa näillä näkymin vuonna 2018 yhdeksi sateenvarjodiagnoosiksi, autismikirjon häiriöksi, joten Aspergerin syndrooman sijasta tulen vastaisuudessa käyttämään enemmän sanaa autismikirjo. Olen ollut tietoinen tulevasta diagnoosimuutoksesta ja vuodesta 2012, mutta ajattelin pitkään, että tulen aina käyttämään sanaa "asperger", vaikka sitä ei eräänä päivänä enää virallisesti olisikaan olemassa.

Kokemusasiantuntijakoulutuksessa opin kuitenkin, miksi aluksi kovin paljon vastustamani diagnoosimuutos onkin hyvä juttu sekä pitämään enemmän termistä "autismikirjo". Asperger -sana ei tästä huolimatta poistu käytöstäni kokonaan varmasti ainakaan moneen vuoteen, sillä olenhan jo noin kuusi vuotta kutsunut itseäni aspergeriksi ja sellaiseksi minut on myös diagnosoitu.
Nyt saatat ihmetellä, miksi perustaa kokonaan uusi blogi eikä vain alkaa tästä lähtien käyttää tässä blogissa sanaa "autismikirjo" Aspergerin syndrooman sijasta. Minusta on selkeämpää, kun blogissa käytetään alusta alkaen pääasiassa tiettyä nimitystä jostakin asiasta. Lisäksi minun olisi myös pitänyt vaihtaa blogini nimi ja tätä en ollut halukas tekemään. Olen muutenkin jo jonkin aikaa kaivannut uudistusta ja koin kokemusasiantuntijuuden hyväksi etapiksi asialle.

Uuden blogin aloittaminen ei ollut helppoa, sillä Asperger-syndroomaisen sielu on minulle varsin tärkeä ja vaikka itse sanonkin, olen erittäin tyytyväinen useimpiin kirjoituksiini täällä enkä siis olisi suotta halunnut päättää näin hyvää blogia. Tämän vuoksi en aiokaan poistaa Asperger-syndroomaisen sielua. Vaikka en tänne todennäköisesti tule enää kirjoittamaan, on tämä silti edelleen luettavissa ja kommentoittavissa. Käyn tarpeen tullen aina vastaamassa kommentteihin. Lisäksi tulen varmasti aina välillä viittaamaan Asperger-syndroomaisen sieluun joissakin uuden blogini kirjoituksissa.

Jatketaan siis Omalaatuisen autismin parissa entiseen malliin ja vähän uudellakin mallilla. :)

sunnuntai 5. marraskuuta 2017

Kokemusasiantuntija

Minusta tuli 7.10 autismikirjon kokemusasiantuntija. Viime torstaina posti toi minulle todistuksen asian vahvistukseksi. Mikä ihmeen kokemusasiantuntija? Kokemusasiantuntija on tietyn aiheen asiantuntija oman kokemuksensa kautta. Esimerkiksi autismikirjon kokemusasiantuntija on kokemusasiantuntijakoulutuksen saanut henkilö, joka on joko itse autismikirjon ihminen tai kirjolaisen läheinen, esimerkiksi vanhempi, sisarus tai puoliso. Mitä kokemusasiantuntija tekee? Kokemusasiantuntija käy pitämässä ihmisille kokemuspuheenvuoroja, eli antaa tietoa oman asiantuntemuksensa aihepiiristä omien kokemustensa avulla. Autismikirjon kokemusasiantuntija tuo tietoa autismikirjosta kertomalla omia kokemuksiaan kirjolaisena tai kirjolaisen läheisenä olemisesta. Lisäksi kokemusasiantuntija voi muun muassa olla ryhmänohjaajana ammattilaisen työparina, antaa omaan kokemukseensa liittyviä haastatteluja eri medioihin ja osallistua palveluiden arvioimiseen ja kehittämiseen. Kokemusasiantuntijoiden tarkoitus on levittää tietoa, tarjota tukea ja murtaa stereotypioita ja myyttejä. Valitettavan monilla ihmisillä on esimerkiksi autismikirjosta edelleen hyvin yksipuolinen kuva ja jotkut kuvittelevat kaikkien kirjolla olevien ihmisten olevan täsmälleen samanlaisia keskenään, vaikka tosiasiassa meitä on, kuten nimikin jo sanoo, erittäin laaja kirjo. Jokainen kokemusasiantuntija tuo esiin oman tarinansa ja näin erilaiset tarinat auttavat laajentamaan ihmisten käsitystä autismista.

Millainen kokemusasiantuntijakoulutus oli? Koulutus järjestettiin 25.-26.8 ja 6.-7.10 Helsingin Autismi- ja Aspergerliiton tiloissa. Huomasin keväällä Autismi -lehdessä ilmoituksen tulevasta koulutuksesta, johon kirjolaisten ja näiden läheisten oli mahdollisuus hakea. Eräs kaverini on autismikirjon kokemusasiantuntija ja hänen kertomustensa perusteella aiheesta olin aikaisemminkin miettinyt, että saattaisin haluta kyseistä hommaa tehdä. Nähdessäni ilmoituksen koulutukseen hakemisesta aloin samantien harkita asiaa, mutta tietyt seikat kuitenkin jarruttivat minua täyttämästä hakemusta aivan siltä istumalta; Koulutus olisi Helsingissä, mutta ei keskustassa, jossa sentään olen muutaman kerran käynyt, vaan Haagassa, joka on minulle täysin vierasta aluetta, niin kuin suunnilleen 99% muukin osa pääkaupungista. Minullahan on hyvin heikko suuntavaisto, joten eksymisen pelko oli minulle täysin aiheellinen. Mietin kuitenkin olisiko minulla mahdollisuuksia löytää paikan päälle ilman suuria ongelmia. Osaisinko kulkea Haagaan keskustasta linja-autolla tai voisinko hypätä taksin kyytiin? Halukkaille järjestettiin yöpymispaikka Hotelli Haagasta, toisella koulutusjaksolla Hotelli Winterhousesta, jotka sijaitsevat aivan lähellä Autismi- ja Aspergerliittoa. Tutkiessani linja-autoreittiä Tampereelta Helsinkiin havaitsin, että aivan Hotelli Haagan vieressä on bussipysäkki. Katselimme vielä yhdessä avomieheni kanssa google streetviewsta millaista reittiä pääsisin hotellilta koulutukseen ja sieltä takaisin hotelliin sekä miten löytäisin koulutuksesta linja-autopysäkille, josta pääsisin takaisin Tampereelle. Kaikki paikat sijaitsivat onnekseni erittäin lähellä toisiaan, joten eksymisen riski pieneni huomattavasti. Niinpä täytin hakemuksen ja toivoin, että olisin yksi 15:tä valitusta. Kuinka ollakaan, sain kuin sainkin kolmen kuukauden kuluttua erittäin ilahduttavan sähköpostin; minut oli valittu koulutukseen lähes 50:nen muun hakijan joukosta.

Ensimmäisen koulutuspäivän koittaessa olin innoissani, mutta myös valtavan jännittynyt. Huolimatta hyvästä valmistautumisesta eksymisen pelko eli edelleen voimakkaana. Entäs jos en osaisi jäädä pois oikealla pysäkillä? Lisäksi en ollut koskaan aikaisemmin yöpynyt yksin hotellissa ja minua miettytti, millaista se olisi. Matka sujui kuitenkin erittäin hyvin ja pääsin nopeasti hotellihuoneeseeni, jossa yöpyminen oli itse asiassa oikein mukavaa. Autismi- ja Aspergerliiton tilatkin löytyivät helposti. Koulutuksen ensimmäisenä päivänä tutustuimme toisiin koulutuksessa mukana olleisiin. Esittelykierroksella kuuli hyvin erilaisia tarinoita ja jo tästä siis tuli ilmi, kuinka kirjava autismi onkaan. Lisäksi koulutukseen sisältyi tieto autismikirjosta ja kokemusasiantuntijuudesta. Saimme myös tehtäväksi suunnitella kokemuspuheenvuoron tietylle ryhmälle, jonka viimeisenä koulutuspäivänä esittäisimme muille ryhmäläisille. Minä valitsin omaksi kohderyhmäkseni terveysalan työntekijät ja koulutuspäivien välisenä aikana suunnittelin ja harjoittelin puhettani ahkerasti. Lauantaina 7.10 saimme kuulla hienoja ja opettavaisia puheita. Jännitin oman puheeni pitämistä, mutta sekin sujui todella hyvin ja puheen jälkeen tiesin, että tulisin mielelläni pitämään puheita jatkossakin jännityksestä huolimatta.

Mikäli sinä etsit autismikirjon kokemusasiantuntijaa, voit täyttää hakemuksen Autismi- ja Aspergerliiton sivuilla.

keskiviikko 1. marraskuuta 2017

Positiivisuus vs. negatiivisuus

Ihmisiä kannustetaan paljon positiiviseen ajatteluun, mikä ei tietenkään ole ihme. On paljon voimaannuttavampaa nähdä asioiden hyvät puolet kuin huomata vain kaikki huonot seikat. Elämä tuntuu miellyttävämmältä, kun kokee suurimman osan ihmisistä ja asioista ympärillään ilahduttaviksi. Näin ainakin luulisi olevan. Kuitenkin yllättävän monia ihmisiä positiivinen ajattelu ärsyttää ja jotkut kokevat nimenomaan negatiivisuuden olevan heidän vahvin voimavaransa.
Itse pyrin olemaan mahdollisimman positiivinen ja jatkuva negatiivisuus on yksi minua eniten ärsyttävistä asioista. Miksi joidenkin ihmisten on pakko lannistaa toisia hokemalla jatkuvasti; "Huono idea." "Et sinä siihen pysty." "Ei tuo sinun onnesi kauan kestä." Osan mielestä tällaiset lausahdukset eivät ole negatiivisia vaan realistisia ja niiden tarkoitus on vain palauttaa ihminen takaisin maanpinnalle. On totta, että kannattaa pitää jalat maassa ja tiedostaa reaaliteetit. Ihmisiin ei pidä luottaa sokeasti, tulevaisuudelle on hyvä olla varasuunnitelmia ja on muistettava, että aina ei saa mitä haluaa. Mutta miten voi elää, jos ei saisi edes yrittää mitään, kun aina pitäisi jo valmiiksi ajatella, ettei siitä kuitenkaan mitään tule? Miksi hakea työ- tai opiskelupaikkaa, jos on varma, ettei pääse sisään? Miksi lähestyä mukavan oloista ihmistä, jos olet jo päättänyt, ettei hän kuitenkaan pidä sinusta tai että hän onkin oikeasti täysin kusipää? Itse yritän ajatella positiivisen realistisesti eli uskon hyvään, mutta samalla tiedostan, että asiat voivat mennä pieleenkin. Uskominen siihen, että kaikki menee joka tapauksessa huonosti ei ole realistista ajattelua vaan nimenomaan negatiivista ja pessimististä. Realistisempaa on sen sijaan ajatella, että yrittää kannattaa. Asiat voivat mennä paremmin kuin odotit tai juuri päinvastoin. Vain kokeilemalla se selviää. Vaikka epäonnistuisitkin, olet ainakin yrittänyt ja voit aina koettaa uudestaan.

En väitä itsekään suhtautuvani asioihin aina myönteisesti. Masennun todella helposti epäonnistumisista ja minullakin on taipumusta ärsyyntyä pikkujutuista. Pettymyksen sietäminen on minulle todella vaikeaa. Se on yksi kamalimmista tunteista, mitä tiedän. Realistisuuskaan ei aina ole osuvin sana kuvaamaan minua vaan joskus suurentelen asioita äärimmilleen. Mikäli tällaista on kuitenkin jatkunut pidempään, yritän löytää keinoja muuttaa ajatteluani, sillä minulle negatiivisuus ei todellakaan ole voimavara vaan päinvastoin energian ryöstäjä ja elämänilon kadottaja. Vaikka tulen helposti surulliseksi tai vihaiseksi, on minut toisaalta myös helppo saada hyvälle tuulelle.
Silmiään ei myöskään pidä sulkea pahuudelta, sillä valitettava tosiasia on, että maailmassa riittää ikäviä asioita. Jos emme kiinnitä niihin huomiota, emme myöskään voi yrittää parantaa asioita. Negatiivisten tunteiden jakaminen myös helpottaa eikä niitä siis kannata missään tapauksessa padota sisälleen. On ymmärettävä, että kaikilla on joskus vaikeaa eikä ihmisten ongelmia saa vähätellä. On erittäin loukkaavaa sanoa henkilölle, jolla on paha olla; "Ajattele, miten paljon paremmin sinulla on asiat kuin monella muulla." Se, että on olemassa varmaan ainakin miljoona ihmistä, jotka ovat ns. saaneet paljon huonommat kortit kuin minä ei tarkoita, etten minä saisi olla surullinen, jos minulle rakas esine rikottaisiin tai varastettaisiin. Se, että muistutetaan, kuinka paljon vaikeampaa muilla ihmisillä on vain pahentaa oloa entisestään. Silloin kokee helposti tekevänsä väärin tuntiessaan negatiivisia tunteita ja syntyy eräänlainen noidankehä; On paha olla, mutta ei saa olla paha olla, koska se on väärin niitä kohtaan, jotka kärsivät enemmän. Tästä tulee entistä pahempi olo jne.

Maailmassa on kuitenkin myös paljon hyvää ja nekin asiat kannattaa ehdottomasti oppia tiedostamaan. Mieti kaikkia hyviä asioita elämässäsi, ajattele hyviä puoliasi, muistele mitä kaikkea mukavaa olet kokenut ja missä olet onnistunut. Mieti miksi sinun kannattaa huomennakin nousta ylös sängystä.
Kaveria pitää kannustaa tavoitteissaan eikä lannistaa. Jos kaverin pyrkimysten huomaa olevan epärealistisia, voi hänelle suositella riman laskemista hieman alemmas, mutta kehotus unohtaa koko tavoite on täysin typerä. Jos sinulla on oikeasti syytä epäillä, että ystäväsi läheinen ei ole hänelle rehellinen, kannattaa sinun ilman muuta puhua asiasta ystävällesi. On kuitenkin älytöntä olla varma jonkun ihmisen vilpillisyydestä ainoastaan sillä perusteella, että keneenkään ei voisi luottaa.
Samoin kuin joskus tuntuu, ettei saisi tuntea surua, vihaa tai katkeruutta, vaikuttaa joskus myös siltä, että onnellisuus olisi kiellettyä. Jotkut kokevat olevan äärimmäisen väärin ja loukkaavaa, mikäli joku kokee elämän olevan helppoa ja mukavaa. Joidenki käsitys elämästä on, että sen on oltava kärsimystä ja jos näin ei ole, elää väärällä tyylillä. Jos sinä haluat tuntea mahollisimman paljon ikäviä tunteita ja kokea elämän raskaaksi, saat niin tehdä, mutta älä oleta, että kaikki muutkin haluavat toimia samalla tavalla. Jos haluat olla iloisempi ja elää vapaammin, kokeile vaikka vaatia itseltäsi vähemmän. Sinun ei ole mikään pakko tähdätä aina vain korkeammalle ja korkeammalle. Sinun ei ole mikään pakko todistaa itsellesi tai muille olevasi ahkera, kunnianhimoinen ja vastuuntuntoinen. Sinun ei tarvitse yrittää olla paras kaikessa.

keskiviikko 27. syyskuuta 2017

Faktoja minusta ja elämästäni numeroina

Minulla on 0 siskoa.

1 hampaani on juurihoidettu.

Olin 3-vuotias, kun vanhempani erosivat.

Syntyessäni painoin 4 ja puoli kiloa.

Suostuin luopumaan tutista vasta 5-vuotiaana.

Minulla on isoveli. Hän on minua 6 vuotta vanhempi.

8 on sekä minun, äitini että veljeni syntymäkuukausi.

Minulla ja avomiehelläni on 9 vuotta ikäeroa.

10 vuotta sitten olin kova Ari Koivunen -fani

Olen käynyt 11:tä eri koulua.

Kuukautiseni alkoivat, kun olin 12-vuotias.

Olen ollut ilman lihaa, mukaanlukien siis myös kana ja kala, 13 kuukautta.

Matkustin ulkomaille ensimmäisen kerran 14-vuotiaana.

Olen muuttanut 15 kertaa.

Aloitin koulunkäynnin 17 vuotta sitten.

Suoritin aikuislukiossa 19 kurssia.

Olen elänyt maapallolla 24 vuotta.

Äitini on syntynyt 29 elokuuta.

Minun ja puolisoni vuosipäivä on 30 maaliskuuta.

Kengännumeroni on useimmiten 39.

Minulla ja äitini äidillä on 46 vuotta ikäeroa.

Isäni on 52-vuotias.

53cm oli pituuteni, kun synnyin.

Asuntomme neliöiden lukumäärä on 74.

Lantioni ympärysmitta on 88cm.

Nykyään olen 166cm pitkä.

Vuonna 2006 menin yläasteelle

Peruskoulusta pääsin vuonna 2009.

perjantai 15. syyskuuta 2017

Aspergerin syndrooma ja emotionaalinen haavoittuvuus

Emotionaalinen haavoittuvuus on yksi monille Asperger-syndroomaisille tyypillisistä ominaisuuksista, joita ei tarpeeksi usein oteta esille oireyhtymästä puhuttaessa. Emotionaalisesti haavoittuvalle ihmiselle on ominaista joutua kiltteyttään ja hyväuskoisuuttaan muiden ihmisten hyväksikäyttämäksi. Hänen on vaikea ymmärtää, etteivät ihmiset ole aina rehellisiä ja vilpittömiä. Emotionaalisesti haavoittuva kuvittelee lähes kaiken liittyvän häneen; ihmisten nauraessa hän luulee heidän nauravan hänelle. Jonkun ollessa vihainen emotionaalisesti haavoittuva olettaa vihaisuuden olevan kohdistunut häneen. Kun jotain menee pieleen, henkilö kuvittelee sen olevan hänen syytään.

Usein kun otan puheeksi Aspergerin syndrooman ja emotionaalisen haavoittuvuuden, on ihmisten reaktio: "Eihän tuo liity mitenkään aspergeriin, olet vain nainen." Naiset ovat ehkä keskimäärin miehiä emotionaalisesti haavoittuvaisempia, tai ainakin vaikuttavat siltä, mutta itse olen huomannut haavoittuvuuden olevan AS-ihmisillä selkeästi neurotyypillisiä korostuneempaa. Itselläni kiltteys ja hyväuskoisuus on mennyt usein aivan liian pitkälle; Annoin lapsuudenystäväni määräillä minua täysin mielivaltaisesti enkä lainkaan kyseenalaistanut, kun hän perusteli tilanteen minulle siten, että minua nuorempana hän pahoittaisi mielensä, jos ei saisi päättää asioista. Minun taas oli hänen mukaansa vanhempana ihmisenä helpompi sietää pettymyksiä. Mielestäni tämä oli täysin järkevä selitys, sillä olin monesti kuullut myös aikuisten sanovan, että nuorempien kohdalla on välillä joustettava, koska pienet lapset eivät vielä kykene ymmärtämään asioita samalla tavalla kuin isommat.

Neurotyypillisen ihmisen kiltteydessä on usein kyse hyvistä sosiaalisista taidoista ja halusta olla ystävällinen. Niin sanotulla "normaalilla" aivotoiminnalla varustettu ihminen kykenee kuitenkin yleensä näkemään, milloin on sanottava "ei" ja milloin toisen vilpittömyyttä kannattaa epäillä. Autismikirjo ei sulje pois ystävällistä luonnetta, mutta Asperger-henkilön liiallisuuksiin menevä sinisilmäisyys johtuu tavallisesti kognitiivisen empatian heikkoudesta, joka tarkoittaa vaikeutta arvioida toisen ihmisen tarkoitusperiä ja ajatuksia. Kun minua esimerkiksi juoksutetaan tekemään asioita toisen perään en välttämättä huomaa, että henkilö määräilee minua ja käyttää hyväkseen vaan oletan hänen vain pyytävän minulta asioita ilman sen kummempia taka-ajatuksia. En ymmärtänyt lapsuudenystäväni käyttävän ikäeroamme hyväkseen selittäessään minulle, miksi hänen on saatava päättää kaikesta vaan ajattelin hänen vain vilpittömästi kertovan, kuinka asiat ovat ja uskoin todella toimivani väärin, jos en tee juuri hänen mielensä mukaan.
Minua on aina ollut hyvin helppo huijata; en epäillyt lainkaan, kun kaverini kehui olevansa jokaisessa asiassa luokkansa ja koko koulumme paras oppilas ja opettajansakin kehuneen luokan edessä kuinka Aino (nimi muutettu) on luokan mukavin ja kaunein tyttö. Kun ala-asteella pelatessamme liikuntatunnilla pesäpalloa unohdin juosta pesältä toiselle vastapuolueen pelaaja totesi minulle; "Hyvä Vilma, teit ihan oikein. Älä liiku, pysy vain siinä, missä olet", tein tyytyväisenä niin kuin hän käski tajuamatta, että tytön tarkoitus oli ilman muuta saada joukkueellemme toinenkin palo. Lapsena tottelevaisuuteni johtui myös siitä, että minulle oli sanottu, että on toteltava, mitä sanotaan. AS-ihmisillä on taipumus käsittää asiat hyvin kirjaimellisesti enkä minäkään tajunnut, että käskyllä tarkoitettiin minusta vastuussa olevia aikuisia, ei suinkaan jokaista vastaan tulevaa ihmistä, joka keksii sanella ties millaisia määräyksiä. Samoin kun en ymmärtänyt, että vaikka on vanhemmalta lapselta fiksua ja huomaavaista joustaa nuoremman lapsen kanssa tietyissä tilanteissa, ei toisen saa antaa määrätä kaikista asioista.

Monen muunkin Asperger-ihmisen tarinoissa on tullut esille selvästi korostunut kiltteys ja hyväuskoisuus. Kysymys siis tuskin on ainoastaan sukupuolesta, johon olen syntynyt. Ihmettelen sitä paitsi suuresti joidenkin ihmisten näkemystä, että naissukupuolen edustajat olisivat lähes aina äärimmäisen hyväntahtoisia ja herttaisia luonteeltaan eivätkä kykene ilkeyteen ja pahantahtoisuuteen muuten kuin aniharvoissa poikkeustapauksissa. Itseäni kohtaan ovat inhottavasti käyttäytyneet sekä tytöt ja naiset että miehet ja pojat suunnilleen yhtä paljon. Vain tavat, joilla ikävä suhtautuminen ilmenee ovat sukupuolten välillä olleet keskimäärin erilaisia. Esimerkiksi koulussa kiusaaminen tuli esiin poikien kohdalla yleensä suoraan päin kasvoja haukkumisena, kun taas tytöt usein supisivat minusta keskenään. Välillä he kyselivät varovasti naureskellen, miksi tein tiettyjä asioita tai miksi en tehnyt jotain yms.

Suoraan päin naamaa haukkuminen ja selän takana supina ja hihittely tuntuvat ainakin minusta yhtä pahalta ja kumpikin toiminta on aivan yhtä paljon kiusaamista. Toisaalta tytöt ehkä kykenevät peittämään kiusaamisensa poikia paremmin, jolloin saattaa syntyä harhakuva, että kyseinen toiminta olisi naisten keskuudessa harvinaisempaa. Kun opettaja jakoi luokassa oppilaita ryhmiin, ilmoittivat pojat usein suoraan, että minähän en ollut heidän ryhmäänsä tervetullut. Sen sijaan tytöt yleensä sanoivat hymyillen: "Juu, totta kai Vilma saa olla meidän kanssa", mutta pian he pyörittelivät silmiään ja alkoivat kohta kuiskailla keskenään kuinka epäreilua oli, että opettaja laittoi minut juuri heidän ryhmäänsä. Eräällä liikuntatunnilla olimme kävelemässä ja koska olin uusi oppilas, opettaja pyysi muutamia tyttöjä huolehtimaan, etten eksyisi matkalla. Heti kun olimme ehtineet tarpeeksi kauas opettajasta, kyseiset tytöt juoksivat äkkiä kauemmas minusta. Opettajan lähestyessä meitä hän muistutti tyttöjä pitämään minut porukassaan. Jälleen yliystävällisellä äänensävyllä tytöt sanoivat: "Joo, totta kai, tule vain tänne, Vilma, meidän seuraamme." Mutta taas kun opettaja oli edennyt tarpeeksi pitkälle, pinkaisivat tytöt juoksuun jättäen minut jälkeen. Kävin useaa eri koulua ja jokaisessa koulussa kiusaaminen oli suunnilleen samanlaista, joten kyse ei voi olla siitä, että satuin vain epäonnekseni tapaamaan harvinaisen ilkeäluonteisia tyttöjä.
Koska Aspergerin syndroomaan yhdistetään usein kylmätunteisuus, itsenäisyys ja loogisuus, voisi helposti olettaa ettei tällaisen oireyhtymän omaavaa ihmistä niin vain huijata ja määräillä tai ettei hän välitä vähääkään siitä, miten muut ihmiset häneen suhtautuvat. Joidenkin assien kohdalla tämä pitääkin paikkansa. Osalla on hyvin vahva luonne ja jos he eivät tahdo jotain tehdä, et myöskään pysty heitä käskemään. Jotkut kyseenalaistavat viimeiseen asti kaiken mitä sanotaan ja vaativat jokaisen perustelun jälkeen aina vain parempia argumentteja. Myös AS-henkilö voi olla se, joka määräilee muita ja kohtelee toisia ihmisiä pelinappuloinaan. Toiset meistä ovat kuitenkin hyvin herkkiä, tunteellisia ja lämminsydämisiä. Osalla sosiaalisen kanssakäymisen vaikeudet voivat ilmetä juurikin liiallisena joustavuutena, kiltteytenä ja hyvään uskomisena. Mikäli ei tiedä, mitä tällaiset piirteet voivat pahimmillaan tarkoittaa, saattaa ajatella, että kyseinen henkilö on nimenomaan sosiaalisesti taitava eikä voi missään tapauksessa olla autismin kirjolla.

Omalla kohdallani emotionaalinen haavoittuvuus voi hyvinkin johtua myös siitä, että sain varsinkin nuorempana kokea niin paljon vihaa ja kiusaamista. Koska minulle naureskeltiin usein koulussa, ajattelen usein nykyäänkin, että ihmiset nauravat aina minulle, vaikkei niin olisikaan. Koska sain usein kuulla, että jokin asia oli minun syyni, koska minä toimin väärin, saatan yhä kuvitella, että jonkin asian mennessä pieleen olen minä syypää. Kuitenkin se, että minua on niin usein kiusattu ja pidetty kummallisena on todennäköisesti johtunut ainakin suureksi osaksi Aspergerin syndroomasta. Juontuuko kiltteys ja hyväuskoisuus sitten aspergerista vai onko se vain omaa persoonaani? Todennäköisesti molempia. Arvelen kuitenkin, että ilman Aspergerin oireyhtymää minulla olisi parempi kyky vetää rajat sille, mitä uskon ja kuinka paljon joustan erilaisissa tilanteissa. Minua ei myöskään ole kasvatettu ylikiltiksi. Minulle on opetettu ystävällisyyden ja ymmärtäväisyyden olevan ihailtavia piirteitä, mutta aina on myös muistutettu, miten tärkeää on pitää puolensa.

Miksi sitten olin kaveri ihmisten kanssa, jotka kohtelivat minua epäreilusti? En ymmärtänyt, että tiettyjen kavereideni käytös minua kohtaan oli epäoikeudenmukaista. Toisinaan, kun minusta tuntui todella pahalta, yritin puolustautua ja sanoa, etten pitänyt henkilön tavasta toimia. He kuitenkin keksivät aina jonkin tekosyyn käytökselleen, niin kuin Aino sen, että oli minua nuorempi ja vähemmän kykenevä kestämään pettymyksiä, enkä itse ollut erityisen hyvä löytämään vasta-argumentteja.

Vuosia sitten eräs kaverini halusi pitää toista silloisista marsuistani omanaan. Aluksi ajattelin, ettei asiassa olisi mitään ongelmaa. Kyseinen tyttöhän kyläili meillä päivittäin useita tunteja, joten ajattelin, että käytännössä lemmikkimme olivat myös hänen. Tilanne oli kuitenkin lopulta se, että kukaan, edes minä, ei saanut koskeakaan marsuun ilman kaverini lupaa. Yritin selittää kaverilleni, että hänen toimintansa meni aivan liian pitkälle. Jyrsijät oli ostettu minulle ja ne asuivat minun luonani, joten minä olin kummankin marsun oikea omistaja, ei kaverini. Hänen mielestään perustelussani oli kuitenkin liikaa aukkoja; Vain se, että minun äitini oli ostanut marsut ja että ne asuivat meidän kotonamme, ei kuulemma ollut riittävä perustelu sille, ettei kaverini voisi omistaa toista marsua. Kaverini oli myös ollut yhdessä kanssani suunnittelemassa marsujen hankkimista ja keksinyt kummallekin nimen, joten silläkin perusteella hänellä oli mielestään täydet valtuudet olla toisen otuksen omistaja.

Lisäksi luulin, että jos toinen pyytää anteeksi ikävää kohteluaan, asiat on unohdettava ja ystävyyden jatkuttava. Osa kavereistani pyysi minulta useitakin kertoja anteeksi käytöstään ja ajattelin vain aina, että se on sillä selvä. Uskoin, ettei ihminen pyytäisi anteeksi ellei oikeasti tarkoittaisi sitä. Emotionaalisesti haavoittuvalle ihmiselle tyypilliseen tapaan näen myös useimmissa ihmisissä enemmän hyvää kuin huonoa, joka myös oli minulle riittävä syy pysyä sellaistenkin henkilöiden ystävänä, jotka eivät olisi sitä oikeasti ansainneet. Minulla oli kavereideni kanssa myös hauskoja hetkiä, joten ajattelin ystävyyden olevan hyvälaatuista niistä todella huonoistakin hetkistä huolimatta. Koska aspergerit eivät tyypillisesti käsitä ihmissuhteista kovin paljon, en minäkään varsinkaan nuorempana ymmärtänyt, miten ystävyyssuhteiden tulisi toimia ja millainen on reilu ja tasa-arvoinen kaverisuhde, mikä myös altisti minut huonoihin ihmissuhteisiin.
Eräs syy sille, ettei minun ole helppo sanoa toiselle vastaan on myös epätietoisuus henkilön tulevasta reaktiosta. Kyse ei välttämättä ole siitä, että pelkään henkilön loukkaantuvan ja pahimmassa tapauksessa katkaisevan välinsä minuun, vaikka herkkä ja välittävä ihminen olenkin, vaan siitä, että säikähdän tunnereaktioita enkä tiedä, miten suhtautua esimerkiksi itkuun tai raivoamiseen. Kuuloherkkänä ihmisenä varsinkin huutaminen tai joskus pelkkä äänen korottaminenkin pelottaa minua, jonka vuoksi pyrin yleensä välttämään viimeiseen asti ihmisten suututtamista. Tavallisesti en myöskään tahdo loukata ihmisiä, jonka vuoksi en ole yhtä suorapuheinen kuin monet muut assit. Jos aavistan pienenkin mahdollisuuden siihen, että mielessäni oleva asia voisi loukata jotakuta, jätän sen sanomatta, ellei totuus ole tilanteen paranemisen kannalta välttämätön.

Emotionaalinen haavoittuvuus on kaikesta huolimatta myös hyvä ominaisuus; Se, että yleensä näen ihmisissä ja asioissa enemmän hyvää kuin huonoa, on ilman muuta positiivinen ominaisuus. Vaikka haavoittuvuus saa minut toisaalta masentumaan lähes mitättömistäkin asioista, olen silti luonteeltani pääasiassa hyvin optimistinen, mikä ainakin minulle on huomattavasti negatiivisuutta ja pessimistisyyttä vahvempi voimavara. Kannustan yleensä muita ihmisiä ja annan tavallisesti asioille ja ihmisille mahdollisuuden, joskus useammankin. Kiltteys on myös arvostettava piirre silloin kun se ei mene liiallisuuksiin. Ilman ystävällisyyttä ja välittämistä maapallo olisi jo hyvinkin saattanut tuhoutua kaikkien itsekkyyden ja tunteettomuuden takia. Hyvää siitä ei ainakaan seuraisi, jos kukaan ei piittaisi mistään eikä kenestäkään.

tiistai 29. elokuuta 2017

Lievä ja vaikea Aspergerin syndrooma

Lähes kaikki toimintarajoitteet voidaan luokitella lieviksi, keskivaikeiksi tai vaikeiksi. Tällä tavoin on helpompi ymmärtää, miten vakavaa haittaa häiriö ihmiselle aiheuttaa ja kuinka häntä voisi parhaiten auttaa. Diagnoosien tasojen luokittelussa on kuitenkin myös ongelmia ja tässä kirjoituksessa keskityn pohtimaan, millaisia haittapuolia on Aspergerin syndrooman luokittelussa yksinomaan lieväksi tai vaikeaksi.

Jos oman aspergerini taso pitäisi luokitella, se olisi lievä. Kykenen kommunikoimaan ihmisten kanssa, vaikka se on ajoittain vaikeaa, olen onnistunut hankkimaan ystäviä ja kumppanin, kykenen ääniherkkyydestäni huolimatta sietämään meteliä jonkin verran ja voin tiettyyn rajaan asti poiketa rutiineistani ja suunnitelmistani. Silti korvaani särähtää pahasti ja koen toimintarajoitteeni tulevan vähätellyksi, kun ihmiset sanovat minulle: "Aspergerin oireyhtymä on kyllä sinun kohdallasi äärimmäisen lievä, saat olla iloinen siitä, miten helpolla pääset sen kanssa." Useimmat eivät varmasti tarkoita suinkaan loukata minua. He ovat ilmeisesti tavanneet asseja, jotka eivät kykene lainkaan sosiaaliseen kanssakäymiseen, tulemaan toimeen itsenäisesti eivätkä poistumaan mukavuusalueeltaan hetkeksikään, joten vertaamalla minua tällaisiin ihmisiin he tietenkin kokevat minun olevan harvinaisen toimintakykyinen. Monet näistä ihmisistä eivät kuitenkaan ymmärrä, että Aspergerin syndrooma ihan oikeasti myös hankaloittaa elämääni.
Koulunkäynti oli minulle ongelmallista, koska hälinä ahdisti minua ja minulla oli vaikeuksia toimia ryhmässä ja kestää epämieluisista ja hankalista kouluaineista sekä tavallisesta poikkeavista koulupäivistä aiheutuvaa stressiä. Epätasaisen kykyprofiilin vuoksi minulle oli lähes mahdotonta pysyä edes jotenkuten luokkatovereideni tahdissa matematiikassa, liikunnassa ja käsitöissä. Ahdistus ja ylikuormittuminen liittyivät luultavasti vahvasti myös toistuvaan sairasteluuni. Lopulta ahdistus kehittyi ammattikoulussa niin pahaksi, että keskeytin opinnot jo ensimmäisen vuoden alussa. Kolme vuotta myöhemmin uusi yritys ammattikoulun suhteen ei sujunut yhtään sen paremmin. Myöskään aikuislukio ei mennyt läpi, vaikka siellä sentään pärjäsin huomattavasti paremmin kuin ammattikoulussa.

Olisin siis selvästi tarvinnut tukea opiskeluuni jo peruskoulusta lähtien. Neljännen luokan suoritin erityismukautetussa ryhmässä ja sain yleisessäkin opetuksessa ollessani tukiopetusta matematiikkaan. Pelkkä matematiikassa avustaminen ei kuitenkaan ollut riittävää tukea vaan minun olisi tarvinnut saada suorittaa koko peruskoulu pienessä opetusryhmässä, jotta sosiaalista kuormitusta ja ääniärsykkeitä olisi saatu vähennettyä. Olisin todennäköisesti jatkanut erityisluokalta myös erityisammattikouluun, jossa minulla olisi luultavasti ollut paremmat mahdollisuudet tutkinnon suorittamiseen.

En myöskään ole täysin työkykyinen. Vuosi sitten ollessani kesätöissä työaikaa jouduttiin minun kohdallani lyhentämään neljän tunnin verran, koska kokopäivätyö aiheutti minulle niin rankan väsymyksen ja pahoja stressioireita. Nykyinenkin työni on järjestetty niin, ettei minulle keräänny viikossa töitä juuri kahtakymmentä tuntia enempää. Myös työkykyni siis kertonee, että vaikka asperger ehkä onkin minun kohdallani moneen muuhun assiin verrattuna suhteellisen helppo-oireinen, on väärin sanoa, että se olisi olemattoman lievä.

Lisäksi yksi AS-ihminen voi oireilla todella voimakkaasti toisten asioiden suhteen, kun taas toisissa tilanteissa hänellä ei ole minkäänlaisia ongelmia. Hänen on ehkä helppo solmia ihmissuhteita, mutta sen sijaan niiden ylläpitäminen epäonnistuu lähes poikkeuksetta. Assilla voi olla pahanlaatuinen tuntoyliherkkyys, mutta ei sen sijaan minkäänlaista poikkeavuutta hajuaistin alueella. Rutiineiden suhteen AS-henkilö voi olla hyvinkin joustava, mutta niiden sijaan elämää hallitsevat pakonomaiset erityiskiinnostuksen kohteet. Harvalla oireyhtymä siis on yksiselitteisesti vain lievä tai vakava vaan useimmilla on sekä helpompia että vaikeampia yksittäisiä oireita. Piirteiden voimakkuus vaihtelee myös tilanteen mukaan. Esimerkiksi omassa kotona perheenjäsenten kesken ei syndroomaa välttämättä juuri huomaa, mutta kodin ulkopuolella oireet pahenevat moninkertaisiksi. Myös päivän aikana koetulla stressillä on paljon vaikutusta oireiden voimakkuuteen.

Aspergerin syndrooman vaikeustasoon vaikuttaa myös se, kuinka paljon henkilöllä on vahvuuksia vaikeuksiensa kompensoimiseksi ja kuinka autismiystävällisessä ympäristössä hän saa elää. Työpaikan kahvitauot ja muut sosiaaliset tilanteet ovat ehkä paremmin siedettävissä, mikäli henkilöllä on mahdollisuus saada elantonsa erityislahjakkuuttaan hyödyntäen. Kuuloyliherkkyys ei välttämättä ole jokapäiväinen riesa, mikäli ihminen asuu hiljaisella ja rauhallisella alueella. Myös läheisten ymmärtäväisyydellä on merkitystä. Voimakasoireisellekin assille on varmasti helpompaa, jos lähipiiri huomioi henkilön rutiinien tarpeen, sosiaalisen kanssakäymisen hankaluudet ja aistitoiminnan poikkeavuudet eikä pakota assia sopeutumaan neurotyypillisten elämäntapoihin. Toisaalta lievätkin asperger-oireet voivat pahentua invalidisoiviksi, mikäli ihmiset jatkuvasti olettavat henkilön kykenevän samaan kuin useimmat muutkin.

perjantai 26. toukokuuta 2017

"Kasvatuksen puutetta, väärä asenne tai huonot elämäntavat"

Toisinaan kun ihmisille kertoo omista toimintarajoitteista, kuten esimerkiksi Aspergerin syndroomasta, vähätellään diagnoosia väittämällä, että oireet ovat pelkkä tekosyy jättää ikäviä asioita tekemättä, henkilöä ei ole kasvatettu, hänellä on vikaa asenteessa, hän elää huonolaatuista elämää, on erikoisuuden tavoittelija ja milloin mitenkin. Itsekään en ole tämänkaltaisilta kommenteilta säästynyt. Kun puhun autismikirjoon kuuluvista sosiaalisten tilanteiden vaikeuksista ja ihmissuhdeongelmista, ovat ihmiset toisinaan sitä mieltä, ettei minun kohdallani ole kyse aspergerista tai mistään muustakaan kehityshäiriöstä vaan yksinkertaisesti sosiaalisten kontaktien puutteesta. Jotkut näkevät, että jos olisin pienestä pitäen mennyt rohkeasti muiden ihmisten joukkoon sen sijaan, että olisin aina jättäytynyt syrjään, minulla olisi tänäpäivänä loistavat sosiaaliset taidot ja suuri kasa kavereita. Myös sitä, että olen muuttanut 23-vuotisen elämäni aikana 15 kertaa on pidetty syynä hankaluuksilleni. Joidenkin mielestä jatkuva asuinpaikan vaihtaminen on estänyt kiinteiden ystävyyssuhteiden syntymisen ja tällä tavoin heikentänyt kehittymistäni sosiaalisuuteen liittyvillä osa-alueilla.

Mikähän mahtaisi olla ainakin yksi syy sille, että olen koko ikäni pysytellyt mieluummin sivussa kuin rynnännyt ihmisjoukkojen keskelle? Niin, voisiko lievällä autismilla olla vaikutusta? Jos muuttaminen on syy Aspergerin syndroomalleni, miksi minulla oli suuria vaikeuksia ihmissuhteissa ja sosiaalisissa tilanteissa sekä lukuisia muita autismiin kuuluvia oireita silloinkin, kun asuin yhdessä ja samassa paikassa kuusi vuotta lapsuudestani? Jos asuinpaikan vaihto laukaisisi Asperger-oireet, minun olisi kai pitänyt olla ikävuosina 3-9 neurotyypillinen, mutta olin tuolloin ehkä nimenomaan kaikkein autistisimillani. Toki olin lapsi enkä tietenkään ihmissuhdetaidoiltani yhtä kehittynyt kuin aikuiset, mutta verrattuna myös toisiin ikäisiini sosiaalisissa taidoissani oli selvästi puutteita. Ovatko jotkut tosiaan sitä mieltä, että koko ikänsä samalla paikkakunnalla elänyt henkilö on aina sosiaalisesti lahjakas? Itse olen pikemminkin havainnut, että tällaisen henkilön voi olla vaikea hyväksyä uusia ihmisiä, koska on tottunut pyörimään vuosia samoissa piireissä ja näkemään päivästä toiseen samoja kasvoja. En todellakaan väitä näin olevan kaikkien kohdalla, mutta itse uskon, että uusien ihmisten ja paikkojen kohtaaminen on kehittänyt sopeutumiskykyäni. Jos olisin jäänyt ensimmäiselle kotipaikkakunnalleni, joka lisäksi ei ole mikään suurkaupunki vaan reilun seitsemän tuhannen asukkaan kunta, voisin olla paljon nykyistä sulkeutuneempi ja ihmisiä vierastavampi. Myös ystävyyssuhteiden päättymiseen ovat yleensä johtaneet muut seikat kuin välimatkan piteneminen. Etäisyys on toki vaikuttanut asiaan, jos kaveruus ei alunperinkään ole ollut erityisen syvällinen, mutta toisaalta läheisimmät ystäväni ovat usein asuneet minusta kaukana. 

Äitini on aina kannustanut minua tutustumaan uusiin ihmisiin, joten aspergerini ei johdu siitä, ettei minua olisi rohkaistu etsimään itselleni ystäviä. Ehkä minun on annettu luovuttaa asian suhteen liian helposti, saatat ajatella, kun lisään, että äiti antoi minun kuitenkin olla myös yksin, mikäli koin sen itselleni paremmaksi vaihtoehdoksi. Monet ovat myös pakottaneet minua viettämään aikaa muiden kanssa ja voin sanoa, että se ei todellakaan ole ollut kannustavaa vaan ahdistavaa ja painostavaa. Onko minulla sitten vääränlainen asenne kanssaihmisiä ja sosiaalisia tilanteita kohtaan? Olen aina halunnut ajatella hyvää muista ihmisistä ja ennen kuin sain tietää Aspergerin syndroomasta halusin uskoa viimeiseen asti, että jonakin aamuna heräisin sosiaalisesti lahjakkaana ja ulospäinsuuntautuneena olentona, jolla on ystäviä vaikka muille jakaa. Yritin opetella sosiaalisia taitoja ja ihmisten tulkitsemista lukemalla psykologiaa, menin yläasteella ilmaistutaitopainotteiselle luokalle, harrastin 15-16 vuotiaana teatteria sekä yritin jäljitellä rohkeita ja itsevarmoja tosielämän ihmisiä ja fiktiivisiä hahmoja. Vietin aikaa kavereideni kanssa silloinkin kun en olisi oikeasti tahtonut, koska ajattelin siten voivani suggestoida itseni seuralliseksi ihmiseksi. Minä siis todellakin olisin halunnut muutoksen tilanteelleni, joten asennevammasta ei minua voi mielestäni syyttää. Tässä kai tulee selvästi ilmi myös se, ettei aspergerissani ole myöskään ollut kyse siitä, että olisin tieten tahtoen ollut outo ja erikoinen. Kyllä, lopetin pyrkimykseni muuttua toisenlaiseksi miltei heti, kun oivalsin olevani assi, mutta se johtuu vain siitä, että ymmärsin sisäänpäinkääntyneisyydelleni ja sosiaalisille hankaluuksilleni olevan syyn ja että minulla on oikeus olla sellainen kuin olen. En esitä, että minulla on hieno oireyhtymä, joka tekee minusta erityisen vaan pyrin yksinkertaisesti olemaan oma itseni. Lisäksi, en yksinomaan inhoa sosiaalisia tilanteita vaan välillä viihdyn ihmisten kanssa oikein hyvin, joten väitteet siitä, että minä tahallisesti suhtaudun ihmisten seuraan negatiivisesti enkä edes yritä viihtyä muiden kanssa ovat täyttä potaskaa.

Kuuloherkkyyttäni pidetään myös joskus seurauksena muusta kuin aspergerista. Jotkut ovat ajatelleet sen johtuvan siitä, ettei minua ole altistettu tarpeeksi hälinälle vaan olen pysytellyt liikaa hiljaisissa ympäristöissä. Koulussa joutui altistumaan päivittäin oppilaiden aiheuttamalle metelille ja ollessani lapsi pyöri kotonamme jatkuvasti isoveljeni kaveriporukka, joten en todellakaan ole viettänyt koko elämääni yksinäisessä, äänettömässä mökissä. Asuin kyllä pitkään kahdestaan äitini kanssa enkä yhdessä vaiheessa käynyt koulua tai tehnyt töitäkään moneen vuoteen, joten elämässäni on ollut kausia, jolloin en ole joutunut juuri ihmishälinää kuulemaan. Noihinkin aikoihin kuuloherkkyyteni oli kuitenkin jo lieventynyt huomattavasti lapsuusajoista, jolloin pelkkä ilmapallon poksahdus sai minut itkemään, joten metelinsietokykyyni ei omalla kohdallani ole vaikuttanut erityisen suuresti se, kuinka äänekkäissä ympäristöissä olen aikaani viettänyt.

Ihmisellä voi tietenkin olla Asperger-tyyppisiä piirteitä ilman varsinaista oireyhtymääkin. Voisin hyvin olla ilman Aspergerin syndroomaakin hiljainen ja yksin viihtyvä persoona, mutta luulen, että jos olisin vain introvertti nentti, minulla olisi parempi käsitys siitä, miten ystävyyssuhteita solmitaan ja ylläpidetään, osaisin tulkita paremmin eleitä ja vihjeitä ja huomaisin helpommin, kun minua yritetään huijata. Se, että inhoan hälinää voi myös olla luonteenpiirre, mutta jos se olisi yksinomaan sitä, olisin tuskin tuntenut nuorempana niin suurta kipua korvissani kuullessani ilotulituksen pauketta. Samoin ihminen voi olla rutiinikeskeinen ja yllätyksiä kavahtava ilman autismiakin, mutta en usko olevan kovin yleistä neurotyypillisten keskuudessa, että jättää asioita tekemättä vain koska kello näyttää puoli tuntia enemmän kuin silloin kun tehtävä omasta mielestä tulisi hoitaa, ärsyyntyy, jos harjaa vahingossa hiukset ennen hampaiden pesua, kun on yleensä tottunut tekemään päinvastoin tai että alkaa itkeä sydän jyskyttäen, kun esimies soittaa yllättäen ja ilmoittaa, että nyt on vastoin alkuperäisiä suunnitelmia lähdettävä töihin.

Elämäntavoilla on mahdollista vaikuttaa omaan hyvinvointiin. On hyvin todennäköistä, että olitpa neurotyypillinen tai neurokirjolainen, jos nukut huonosti, syöt epäterveellisesti etkä harrasta lainkaan liikuntaa, olet väsynyt ja huonotuulinen, työkykysi on heikko etkä liiemmin ole innostunut muiden ihmisten tapaamisesta. Huolehtimalla tärkeiden ravintoaineiden saannista, liikkumalla säännöllisesti ja nukkumalla riittävästi voi nostaa omaa energiatasoa, virkistää mielialaa ja kehittää keskittymiskykyä ja kykyä oppia uusia asioita. Parantaa Aspergerin syndroomaa tai muutakaan synnynnäistä oireyhtymää ei kuitenkaan voi. Vaikka AS-henkilöllä olisi maailman terveellisimmät elämäntavat, hänellä tulee kuitenkin aina olemaan ainakin jonkinasteisia haasteita sosiaalisessa kanssakäymisessä, hän tulee aina uupumaan herkemmin kuin useimmat neurotyypilliset toverinsa ja hän todennäköisesti kokee ympäristöstä tulevat aistiärsykkeet paljon enemmistöä voimakkaammin.